Kuolleisuuteen lasketaan yleensä mukaan itsestään kuolleet ja tilalla lopetetut eläimet. Ulkomaisen yhteenvetoartikkelin (Compton ym., 2017) mukaan kuolleisuuden osuus poistoista on kasvanut viimeisten vuosikymmenten aikana.
Lehmien kuolleisuus on säilynyt suomalaisissa tuotosseurantaan kuuluvissa karjoissa vuodesta toiseen keskimäärin noin 6 prosentissa. Kuolleisuus näyttäisi pääsääntöisesti olevan suurempaa isommissa karjoissa, mutta tilojen välinen vaihtelu on suurta kaikissa karjakokoluokissa. Kotimaisen tutkimuksen mukaan (Sarjokari ym., 2018) pihattokarjoissa poikineista lehmistä lopetettiin 4,2 prosenttia ja 1,8 prosenttia kuoli itsestään. Tämä oli yllättävän suuri osa kaikista poistetuista lehmistä, lähes neljännes. Tutkimusjaksolla joissain karjoissa kaikki poistetut lehmät päätyivät teurastamolle, toisissa jopa puolet päätti päivänsä kotinavetassa.
Ensikoiden lopettamisen syinä tutkimuksessa korostuivat poikimisvaikeudet, jalka- ja sorkkasairaudet sekä tapaturmat. Kolmatta kertaa poikineiden ja sitä vanhempien lehmien lopettamisen syynä oli usein poikimahalvaus, utaretulehdus tai jalka- ja sorkkasairaudet. Lykky-tutkimushankkeessa havaittiin, että itsestään kuolleiden lehmien kuolemaan johtaneen sairausprosessin käynnisti useimmiten utaretulehdus tai ruuansulatuskanavan sairaus, joista juoksutusmahahaavaumat olivat yleisimpiä.
Karjojen väliset erot lehmäkuolleisuudessa johtuvat suurelta osin erilaisista navetan olosuhteista ja onnistumisesta rehunteossa sekä karjan ruokinnassa jokaisessa tuotantovaiheessa. Suuri merkitys on myös maitotilayrittäjän kyvyillä ehkäistä sairauksien syntymistä sekä sillä, hoidetaanko sairastunut eläin varhain. Myös karjan rotuvalikoima ja poikimisten vuodenaika vaikuttavat lehmäkuolleisuuteen.
Lehmäkuolleisuuden vähentämisessä kannattaisi yleisellä tasolla panostaa hyviin olosuhteisiin ja ruokintaan, ja erityisesti utaretulehdusten ja jalkasairauksien ennaltaehkäisyyn. Sairastavuuden vähentäminen pienentää kuolleisuutta. Yksittäisessä karjassa on tärkeää tietää, mitä juuri sen karjan eläimet sairastavat ja mihin ne kuolevat, jotta kuolemien todellisiin aiheuttajiin päästään käsiksi.
Vasikoiden kuolleisuutta aiheuttavat lähinnä ripulit, hengitystietulehdukset, ja napa- ja niveltulehdukset. Huolellisella vastasyntyneen hoidolla ja hyvillä olosuhteilla vaikutetaan merkittävästi vasikoiden henkiinjäämiseen.
Kotimaisessa tutkimusaineistossa (Seppä-Lassila, ym. 2016) alle 7 vuorokauden ikäisistä pihattokarjojen vasikoista kuoli 5,2 prosenttia ja 7–180 vuorokauden ikäisistä 5,7 prosenttia. Kuolleisuutta vähentäviä hoitokäytäntöjä olivat muun muassa pitkä täysmaitojuotto ja sairaan vasikan erottaminen terveistä omaan karsinaan hoidon ajaksi. Yli puolivuotiaiden hiehojen kuolleisuus on vähäistä, mutta tässäkin tilojen välinen vaihtelu on suurta.
Kansallisen terveydenhuollon asiantuntijatyöryhmä on määritellyt vasikkakuolleisuudelle (alle 6 kk ikäiset eläimet) tavoite- ja hälytysrajat. Tavoitteena on, että yli viikon ikäisten (ikäryhmät: 1 vko–2 kk ja 2–6 kk) vasikoiden kuolleisuus on alle kaksi prosenttia. Jos kuolleisuus on näissä ikäryhmissä yli viisi prosenttia, tulee hälytyskellojen soida ja toimenpiteisiin ryhtyä. Kuolleena syntyneiden, merkittä kuolleiden ja lopetettujen vasikoiden osuus tulisi olla yhteensä alle viisi prosenttia kaikista syntyneistä vasikoista. Kansallisen mietinnön mukaan hälytysraja on 10 prosenttia. Hälytysrajat tulee aina miettiä tilakohtaisesti.
Jos vasikka- ja hiehokuolleisuus ovat korkealla tasolla, joudutaan käyttämään enemmän lypsyrotuja siemennyksiin – jotta saadaan varmasti riittävästi vasikoita uudistukseen, jotta hiehoja poikii tarpeeksi aikanaan ja jotta parsipaikkoja ei tarvitse pitää turhaan tyhjänä. Jos vasikoita ei kuolekaan, syntyy ylitarjontaa poikivista hiehoista. Jos ylimääräisiä hiehoja ei myydä, täytyy poistaa joku lehmistä, jotta hieho saa paikan. Tällaista poistoa ei voi kutsua suunnitelluksi. Kaiken kaikkiaan korkea kuolleisuus tekee uudistuksesta ja koko toiminnasta hallitsematonta.
Tuhannen taalan kysymys kuuluukin: Honkajoelle, teurastamolle, vai uudelleen poikimakarsinaan? Yleisesti kuolemat ovat kalliita, koska ne tapahtuvat usein lypsykauden alussa, jolloin umpikauden kustannukset jäävät kattamatta. Suurimmat euromääräiset menetykset syntyvät, jos ensikko kuolee heti lypsykauden alkuvaiheessa, jolloin kahden vuoden aikana kertyneet kasvatuskustannukset ovat toteutuneet, mutta yhtään maitotuloa ei saada. Yleensä lehmä alkaa tuottaa voittoa vasta toisella lypsykaudella, kun huomioidaan maitotulo, rehukustannus ja hiehokauden kasvatuskustannukset.
Poistoprosentin, hiehojen poikimaiän ja hävikin yhteystarvittavien lehmävasikoiden määrään
* Hiehojen hävikki sisältää kaikki elävänä syntyneet lehmävasikat, jotka on myyty tai ne ovat kuolleet ennen poikimista.
Mitä pienempi kuolleisuus karjassa on, sitä helpompi on kasvattaa sopiva määrä hiehoja. Uudistukseen tarvittava määrä voidaan laskea kaavalla: karjan lehmäluku × karjan poistoprosentti × hiehojen poikimaikä / 24 kk × (1 + hiehojen hävikki-%).
Kuolleisuutta vähentävien toimenpiteiden vaikutus katetuottoon
Sairastavuuden ja toimintatapojen muuttamisen taloudellista potentiaalia voi mallintaa itse Valmasta löytyvällä, uudistuneella SimValiokarja-laskurilla.
