Lehmän sosiaalisen käytöksen seuranta tehdään ruokintapöydältä käsin tarkkailemalla, kuinka paljon tapahtuu ”pomottelua”. Tällaisen käyttäytymisen muotoja ovat päällä puskeminen, paikan vaihtamiseen johtava pomoilu ruokintapöydässä, toisen pois ajaminen ja tappelut. Nämä huomaa parhaiten vain niin, että keskittyy rehunjaon jälkeen muutaman minuutin vain tarkkailemaan eläinten käytöstä. Mitä vähemmän edellä kuvattuja toimintoja esiintyy, sitä levollisempaa navetassa on.
Makuukäyttäytymisen havainnoinnissa kiinnitetään huomiota makuulle menoon: kuinka nopeasti eläin menee makuulle, törmääkö se makuulle mennessään parsirakenteisiin, kuinka lehmät parsissa makaavat ja onko osa eläimestä parren takareunan päällä tai ritilällä. Seurataan myös sitä, ajavatko eläimet toisiaan makuulta ylös.
Pakoetäisyystesti kuvaa eläinten ja hoitajan välistä suhdetta. Testissä lähestytään ruokintapöydässä syömässä olevaa eläintä vähintään kahden metrin etäisyydeltä aloittaen, käsi ojennettuna, nopeudella yksi askel sekunnissa. Mitä lähemmäs eläin päästää, sitä luottavaisemmin se hoitajaan suhtautuu.
Käyttäytymisen arvioinnin tavoista ehkä kaikkein haastavinta on ”laadullisen käyttäytymisen arviointi”. Tähän kykenevät parhaiten ne ihmiset, joilla on ”hyvä karjasilmä”, mutta tätäkin voi harjoitella. Arviointi toteutetaan seuraamalla lehmiä 20 minuutin ajan. Eläimiä pyritään tarkastelemaan kokonaisuutena, ja arvioinnit tehdään käyttäen niiden tunnetiloja kuvailevia termejä: rauhallinen, rento, tyytyväinen, aktiivinen, iloinen, pelokas, turhautunut, apaattinen, jne.
Edellä mainittujen lisäksi voidaan tarkastella häiriökäyttäytymistä eli esimerkiksi toisten imemistä, virtsan juontia, turvan painamista rakenteisiin tai kielenpyöritystä. Häiriökäytösten syyt ovat moninaisia. Periaatteessa mikä tahansa stressitekijä voi laukaista käyttäytymisen, joka saattaa jäädä eläimelle pysyväksi käytösmalliksi.
Kuinka nautojen tunnetiloihin voi vaikuttaa?
Kaikki tuntevat eläimet kaipaavat kosketusta ja kavereita. Emän tulee antaa nuolla vasikkansa kuivaksi. Vierotuksen jälkeen vasikka saa seuraa, lämpöä ja kosketusta kaverilta. Näin se oppii nopeammin ja kasvaa sopeutuvaksi. Vastasyntyneenkin voi laittaa parikarsinaan, kunhan se on terve.
Kaveruussuhteet kantavat läpi elämän ja tuovat turvaa. Vasikkana syntyneet parit kannattaa pitää jatkossakin yhdessä – muodostaa pareista neljän tai kuuden vasikan ryhmiä. Iän mukainen ryhmittely on hyödyllistä myöhemminkin; esimerkiksi ensikot voi pitää omana ryhmänään pihatossa. Turhia eläinryhmien sekoittamisia kannattaa välttää, ja aina tulisi siirtää mahdollisimman monta eläintä kerrallaan.
Eläimet on hyvä totuttaa käsittelyyn jo vasikkana. Nauta pitää juttelusta, rapsutuksesta ja käden lepuutuksesta selän päällä. Eläinten käsittelyssä, siirtotilanteissa ja opettamisessa kannattaa hyödyntää laumakäyttäytymistä. On hyvä käyttäytyä rauhallisesti ja välttää huutamista, kipua tai pakottamista.
Nauta oppii parhaiten, kun sen omalla toiminnalla on positiivisia seurauksia. Kun se esimerkiksi kulkee oikeaan suuntaan, ajamisen paine lopetetaan ja annetaan sen kulkea luontaiseen tahtiin. Riimu on pään kiinni pitämisessä parempi kuin nokkapihdit, sillä sairaalla lehmällä on herkistynyt kiputunto. Pään paikallaan pitäminen on tekniikka-, ei voimalaji. Kipukokemukset vahvistavat tehokkaasti pelkoja, ja pelokkaan eläimen käsittely on vaikeampaa.
Suurin osa eläinten välisistä yhteenotoista tapahtuu syödessä, sillä riittävä ravinnonsaanti on jokaisen eläimen huolenaihe. Kannattaa järjestää tarpeeksi syöntitilaa ja riittävästi tilaa kulkukäytävillä. Saman ryhmän eläinten tulisi mahtua syömään yhtä aikaa karkearehua ja päästä juomaan esteettä.
Eläimillä tulisi olla mahdollisimman mukava, pehmeä, pitävä, kuiva, puhdas ja tilava makuupaikka, jonne kaikkien tulisi päästä yhtä aikaa.
