Säilörehun kivennäiset tasapainoon
Lehmä tarvitsee kivennäisaineita lukuisiin elintoimintoihinsa. Perusrehujen, joiden kivennäiset ovat orgaanisessa muodossa, kivennäismäärää täydennetään teollisilla kivennäisrehuilla. Mitä vähemmän ruokinnassa on väkirehuja, sitä suuremman osan päivittäisestä kivennäistarpeestaan lehmä saa nurmesta.
Kalium karjan ruokinnassa on vahvasti sidottu käsitteeseen DCAD (Diet Cation-Anion Difference) eli dieetin kationi-anioni-erotus. DCAD-arvo tarkoittaa rehun sisältämien kivennäisaineiden positiivisten ja negatiivisten sähkövarausten erotusta.
Rehun DCAD-arvo lasketaan kaliumin ja natriumin, jotka ovat kationeja (positiivisesti varautuneita ioneja) sekä kloorin ja rikin, jotka ovat anioneja (negatiivisesti varautuneita ioneja), pitoisuuksista. Laajaan säilörehun kivennäisanalyysiin tarvitaan siis lisäksi tilattuina analyysit rikistä ja kloorista.
Koko rehuannoksen DCAD-arvo on tärkeä ottaa huomioon nimenomaan tunnutuskaudella. Arvo nimittäin vaikuttaa lehmän kalsium-aineenvaihduntaan, jonka häiriintymisen takia poikimahalvaukset ja utaretulehdukset yleistyvät. Kalsiumvajeesta kärsivä lehmä vuotaa maitoa, koska vetimien sulkijalihakset eivät toimi kunnolla.
Ennen poikimista ruokinnan DCAD-arvon tulee olla mahdollisimman alhainen, suositus on –50 mEq/kg ka. Poikimahalvauksen riski kasvaa, kun arvo ylittää 250 mEq/kg ka. Suurin osa karjoistamme silti selviää laskennallisesta poikimahalvausriskistä ongelmitta, mikä on mysteeristä. Merkittävä tekijä on siis myös karjamanagementin onnistuminen kaikilla osa-alueilla ja se, että lehmä syö sille annetun rehun suunnitellusti.
Suomalaisilla rehuilla negatiivisen DCAD-arvon saavuttaminen on haastavaa. Tavallisimmat Suomessa mitatut DCAD-arvot ovat 200–300 mEq/kg ka. Säilörehujen, jotka sisältävät runsaasti rikkakasveja, DCAD-arvo voi olla yllättävän korkea. Pelkän voikukan DCAD-arvo on yli 750 mEq/kg ka ja leinikkien 550 mEq/kg.
Lehmän ruokinnan kannalta on hyvin tärkeää, että peltoviljely hoidetaan asianmukaisesti. Kasvien tulee saada tarvitsemansa ravinteet ja pellossa pitäisi kasvaa sinne kylvetyt kasvit. Rikkakasvien kivennäispitoisuudet sisältävät melkoisen monimuotoisuuden, ja ne saattavat olla monen yllättävän kivennäisepätasapainon takana.
Kun tilalle hankitaan tilakohtainen kivennäinen, sen tulee perustua kattaviin korsirehujen kivennäisanalyyseihin, myös umpilehmillä.
Teksti: Tiina Karlström, kotieläinagrologi, ProAgria Huippuosaaja - lypsykarjan ruokinta, terveys ja hyvinvointi, ProAgria Oulu
Miten sieppaus, massavirtaus ja diffuusio eroavat toisistaan?Klikkaa tästäja lue ProAgrian nurmi- ja luomutuotannon asiantuntijan Olli Valtosen juttu kivennäisaineiden kulkeutumisesta nurmikasveihin
Sivun pääkuva: Janne Viinanen
Kivennäistäydennys on tehtävä oikein. Yliruokinnalla vaarannetaan kivennäisten keskinäistä tasapainoa ja kuormitetaan ympäristöä. Vain riittävän usein analysoitu ruokinta kertoo ruokinnan todellisuuden.
Kun kivennäisiä puuttuu tai niiden keskinäinen tasapaino on eläimen kannalta virheellinen, voi tulla puutossairauksia. Kivennäisruokinnan epätasapainosta aiheutuu monia sairauksia, joita voitaisiin ennaltaehkäistä: halvauksia, lihasrappeumaa, hedelmällisyyshäiriöitä ja monia pienempiä harmeja.
Karjakompassin Seuranta ja suunnitelu -osioilla saadaan tarkat tiedot karjan kokonaisrehustuksen kivennäis- ja hivenainetarpeiden täyttymisestä.
Pääkivennäisistä kalsiumin tarve on suurin. Maidontuotannossa kalsium ja natrium ovat ensimmäisiä tuotosta rajoittavia kivennäisiä. Hyvä kalsiumin määrä säilörehussa on 5 g/kg ka. Apilapitoisessa rehussa ja sinimailasessa se on korkeampi.
Säilörehuanalyysin alhainen fosforilukema saattaa säikäyttää. Keskimääräisellä suomalaisella ruokinnalla, jossa rypsi on päävalkuaisrehu, lehmän fosforin saanti on pääsääntöisesti kunnossa.
Rypsirouhe sisältää fosforia 13,2 g/kg ka (LUKE). Fosforin alhainen määrä säilörehussa tuo kuitenkin tärkeää viestiä peltojen tilanteesta ja se kannattaa huomioida viljelysuunnittelussa.
Magnesium on uusimpien tutkimusten myötä havaittu vähintään yhtä tärkeäksi kuin kalsium. Magnesiumin puute johtaa myös kalsiumin puutteeseen, sillä se vähentää lisäkilpirauhashormonin erittymistä. Lisäkilpirauhashormoni pitää huolen siitä, että veren kalsiumpitoisuus on riittävä.
Parhaiten magnesiumin vajeen huomaa virtsanäytteestä.
Jos umpilehmien ruokinta perustuu pelkästään nurmirehuun, sen keskimääräinen magnesiumpitoisuus ei riitä täyttämään lehmien tarvetta. Myös umpilehmien rehut tulee analysoida, jotta tiedetään oikea täydennys.
Umpilehmien magnesiumin tarve on 0,4 prosenttia kokonaisrehun kuiva-aineesta. Suurikokoisen umpilehmän 15 kuiva-ainekilon syönnillä se on jopa 60 grammaa päivässä. Magnesiumin puute näkyy lihasvärinänä, kosketusherkkyytenä ja jopa kouristuksina.
Magnesium vaatii pötsistä imeytyäkseen optimaaliset olosuhteet. Ruokinnan on siis oltava kaikilta osin kunnossa, jotta magnesium imeytyy tavoitteen mukaisesti.
Erityisesti nuoressa nurmessa on korkea kaliumpitoisuus, joka häiritsee muiden kivennäisaineiden imeytymistä ja metaboliaa. Magnesiumin ja kalsiumin alhaiset pitoisuudet yhdistettynä suureen määrään kaliumia aiheuttavat naudoille hypomagnesemian eli laidunhalvauksen.
Käytännön havainnot maitotiloilla tehdyistä koko ruokinnan kivennäislaskelmista osoittavat, että yleinen ongelma kivennäisten saannissa on kaliumin liian suuri ja natriumin liian vähäinen saanti. Säilörehunurmen esikuivatuksessa kalium ei poistu puristenesteen mukana.
Maitotiloilla on yleistä, että kaliumin saanti on kolmin–nelinkertainen lehmän tarpeeseen nähden. Kun samaan aikaan natriumin saanti usein on vain puolet tarpeesta, tulee kaliumin ja natriumin suhteesta virheellinen, ellei sitä oikaista kivennäisrehustuksella.
Yleinen ongelma on kaliumin liian suuri ja natriumin liian vähäinen saanti.